Kaupunki on 2000-luvulla noussut kaikkialla maailmassa tapahtumien keskiöön. Se on arjen näyttämö, joka tuottaa alati uudistuvaa identiteettiä ja yhteisöllisyyttä. Elämme unelmaa, jonka mukaan kaupunki vie tulevaisuuteen. Maaseudun tehtävä on olla passiivinen sivustakatsoja, menneisyyden outo jäänne. Tänään – myös kriisiaikoina – historia tuntuu tapahtuvan kaupungeissa, eikä siihen mitään navettojen tai tangolavojen tarinaa tarvita.
Kevään 2020 pandemiakriisi osui tuhoisimmin kaupunkeihin. Saatoimme huomata, miten tärkeää kaupungissa tapahtuva elämänkulku on identiteetillemme. Kaupungeissa kaikki tuntuu koko ajan olevan muutoksen alla – liikkumisen rytmi, kaupankäynnin muodot ja sosiaalisen kohtaamisen tavat. Kriisikeväänä luontokävelyt korvasivat ikkunaostokset, puistosyöminen ravintolaillalliset. Yhtä kaikki, kaupunki oli tilaa, johon kriisikokemuksiamme peilasimme.
Kaupungit ovat kaupunkeja, mutta niillä on aina omat erityispiirteensä. Yhteinen nimittäjä on urbanismi, urbanité, tahto ja kyky elää urbaanisti, kaupunkimaisesti. Kaupungit purkavat kansallisvaltioiden ylivaltaa. Kaupunkien historiat hajottavat historiantutkimuksen kapeaa kansallista näkökulmaa. Kaupunkeja voidaan vertailla ja niistä tehdään tilastoja, taulukoita ja graafeja. Kaupunkihistoria kukoistaa, koska kaupungit tarvitsevat tarinoita ja menneisyyden, jonka varaan tulevaisuutta voi rakentaa.
Useimmat meistä ovat elämänsä kaupungin asiantuntijoita. Tunnemme ”oman kylän” tarinan, tiedämme maamerkit, osaamme luetella tärkeimmät piirteet. Kiinnostavaa on pohtia, miksi ihmiset uskovat oman kaupunkinsa olevan ainutkertainen. Viime vuosien lempikirjani on ollut The Spirit of Cities. Why the Identity of a City Matters in a Global Age (2011). Jo otsikon pääsana viehätti: kaupunkien henki. Kirjoittajat Daniel A. Bell ja Anver de-Shalit ovat kirjansa näköisiä kosmopoliittisia kaupunkitutkijoita, monta maanosaa kolunneita globaaliajan menestyjiä. Bell asuu Kiinassa, de-Shalit vaikuttaa Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Heitä kiinnostaa sama kuin minuakin: mikä tekee yksittäiset kaupungit erityisiksi. Miksi ihmiset kiinnittyvät kaupunkiinsa?
Kirjoittajat kuorivat paikallisuuteen kiinnittyvää urbaania ylpeyttä ja tekevät vertailuja siitä, miksi oma kaupunki koetaan uniikkina. Lähtökohtana on aristoteelinen yhteisötunne, tarve tulla ihmiseksi yhteisön osana. Kaupungit tarjoavat yksilöidentiteetille paremman pohjan kuin tahmealta ja takapaksulta tuntuva kansallinen identiteetti. Kaupungit ovat kaltevaa, globaalia pintaa, johon nykyihminen heijastaa yläviritteistä yksilöllistä omakuvaansa ja tuntee kaupunkikulttuurista erityisyyttä. Bell ja de-Shalit kutsuvat tunnetta nimellä civicism. Suomeksi se kääntyisi kaupungismiksi. Pohjalla on tunne oman kaupungin erityisyydestä, rakkaus kaupunkiin ja sen edustamiin arvoihin.
Kaupungistuminen ei ole vain aikamme megatrendi, vaan se myös muuttaa syvällisesti tapaamme määritellä suhdettamme paikkaan ja tilaan. Aikamme suosituin matkailuun liittyvä iskulause on I love New York. Kaupungit eripuolilla maailmaa myyvät omaa kaupunkiaan saman, kopioudun rakkausviestin vimmalla. Asetelmalle voi nyrpistellä, mutta on pakko tunnustaa: lauseessa on vastustamatonta imua ja vilpittömyyttä. Ihmiset todella rakastavat omia kaupunkejaan ja kiinnittyvät niiden kerrostumiin, tarinoihin ja juonteisiin.
Jatketaan teemalla New York. Se on hieno esimerkki, samalla kertaa individualistinen ja kosmopoliittinen sulatusuuni, mutta myös yhteisöllinen ja yhteen pelaava. Siitä saatiin näyte syyskuussa 2001, kun ”koko kylä” nousi vastustamaan terroritekoja ja tarttui energisesti pelastustöihin. Samaa henkeä löytyi pandemiakeväänä 2020. Newyorkilaisia yhdistää tunne siitä, että heidän kaupunkinsa on toisenlainen kuin muut amerikkalaiset kaupungit. Samanlainen emotionaalinen lataus löytyy muista maailman metropoleista ja pääkaupungeista. Tunne ei ole kaukana ylemmyydestä ja ylpeydestä. Ei ole yllättävää, että muissa yhdysvaltalaiskaupungeissa omakuvaa rakennettaan tekemällä pesäeroa New Yorkiin.
”Kaupungismi” vie hiljaisen tiedon maailmaan, johonkin näkymättömään. Spirit on yhdistelmä kaupungin henkeä, eetosta ja sielua. Jo vuosia itsenäni on viehättänyt tämä spirit, joka kääntyy moneksi. Se on suomeksi yhtä kuin henki, sielu, usko, ajatusmaailma, mieli, tapa ja sisin olemus. Mutta sana kääntyy myös sanomaksi, yhteishengeksi, mielenlaaduksi, ydinmehuksi, sanomaksi ja henkiolennoksi, innoksi, elinvoimaksi, rohkeudeksi ja itsetunnoksi. Ollaan maaperällä, johon liittyy syvempiä arvoja. Miten tutkia yksittäisen kaupungin sisintä olemusta, sen…no… ydinmehua?
Kaikki alkaa kertomuksesta, kaupungin historiasta. Kun se on luotu, hyvä tarina siirtyy runojen, romaanien, näytelmien, elokuvien ja tv-sarjojen juoniin, matkaoppaisiin ja mainoksiin. Kaupunkisanoma tarttuu pormestareiden puheeseen, valtuustojen visiopapereihin ja median kuviin ja aiheisiin. Se tulee näkyväksi kaupunkisuunnittelussa ja arkkitehtuurissa, muistomerkeissä ja kadunnimissä, ihmisten tavassa elää ja kohdata toisiaan. Lopulta siitä tulee osa kaupunkilaisen minuutta, tapaa olla kaupungissa.
Kaupunkieetoksen kohtaa parhaiten kävelemällä, tai flaneeraamalla. Saksalainen sosiologian klassikkoajattelijan Walter Benjamin (1898–1940) jalanjäljissä flanööri, nautiskelevasti kävelevä kaupunkitarkkailija, piirtyi eurooppalaiseen kuvastoon. Saksalainen kaupunkisosiologi antoi meille keinon ja katseen, jolla arvioida kaupunkielämää. Samaan aikaan kaupungit alkoivat teollistua ja kasvaa ja muuttua. Uusi teknologia, kamera, mahdollisti tunnelmien kuvaamisen. Katse peilasi ihmismielen monia kerrostumia ja auttoi havainnoimaan nykyaikaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Tänään katseen vangitsee kevyempi kännykkäkamera, mutta yhtä kaikki: pohjalla on tunne oman taajaman ainutkertaisuudesta, minulle, tässä ja nyt. Siksi kuvaamisen tarve ei vanhene, sisältöjen tunnelataus ei muutu.
Laura Kolbe
Euroopan historian professori
Helsingin yliopisto
Kirjoittaja Laura Kolbe on historiantutkija, Helsingin yliopiston Euroopan historian professori ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Hänen keskeisimmät tutkimusalueensa ovat yliopiston ja ylioppilaiden sodanjälkeinen historia sekä kaupunkihistoria, mutta opettajana ja tutkijana hän on liikkunut sekä ajallisesti että temaattisesti laajalla alueella.