Monumenttikin voi sairastua

Monumentti, monumentaalinen. Komeita sanoja, jotka vievät ajatukset antiikin Kreikkaan, Ceausescun Romaniaan tai Valkoisen talon nurmikolle. Mutta muuallekin. Eivätkö Valko-Venäjän kansan mielenosoitukset vaalivilppiä ja Alexander Lukashenkon väkivaltaa vastaan ole monumentaalisia? Tai Istanbulin asukkaiden Gezi-puistoon kiteytynyt liikehdintä joitakin vuosia sitten? 

Italialainen arkkitehti Aldo Rossi (1931-1997) on tunnettu monumentaalisista rakennuksistaan, joista hienoimpia lienee 1970-luvun alussa valmistunut tinkimättömän rationalistinen asuinrakennus Gallaratesessa Milanossa (Betsky 2018). Gallaratesen sosiaalinen projekti toteutti ajatuksia, joita Rossi muotoili vuonna 1966 julkaistussa kirjassaan L’architettura della città, kaupungin arkkitehtuuri. Kirja liittyi Venetsian arkkitehtikoulun ympärillä toisen maailmansodan jälkeen virinneeseen huoleen perinteisten kaupunkien hallitsemattomasta muutoksesta. Talouskasvu, purkuvimma ja modernistisen yhdyskuntasuunnittelun virtaukset nähtiin uhkina italialaiselle – ja laajemmin eurooppalaiselle – kaupunkikulttuurille ja -rakentamiselle. 

Kirjassaan Rossi esittää monumentin teorian. Hänen mukaansa monumentti ei ole jähmeä vaan päinvastoin dynaaminen ja muuttuva. Rossi jakaa monumentit kahteen perusluokkaan. Hänen mukaansa monumentit voivat olla joko generatiivisia tai patologisia. Generatiivinen tarkoittaa kaupungin energiaa kokoavaa ja uutta luovaa monumenttia: aktiivinen kauppahalli tai vilkas pääkatu. Patologinen eli sairas monumentti on jäänyt ajastaan jälkeen. Se on tyhjentynyt merkityksistä ja alkanut hidastaa kaupungin sykettä ja sen omaehtoista muutosta. 

Kaartin maneesi Helsingissä on esimerkki sairaasta monumentista. Ratsastushalli oli aikanaan merkittävä ja aktiivinen rakennus, jossa maan armeijan parhaimmisto treenasi hevostaitojaan ja jossa pidettiin messuja ja näyttelyitä. Sotien jälkeen maneesi jäi käyttöä vaille. Sen huikeat tammipuiset kattotuolit purettiin 1949-52 ja tilalle tehtiin betoninen parkkihalli. Päätyjulkisivun eteen nousi pikkuinen huoltoasemakin. Nämäkin käytöt ovat sittemmin jääneet, ja nyt monumentaalinen rakennus seisoo paikallaan kolhittuna ja hiljaisena. 

Tyhjät talot ovat usein hienoja, ja sairaskin monumentti saattaa kiinnostaa. Bernd ja Hilla Becherin käsitteelliset valokuvat tyhjistä teollisista typologioista ovat maailmankuuluja. Heidän työstään käydyssä keskustelussa on mietitty, voiko valokuva olla veistos, monumentti itsessään (Who are…). Hylätty Kaartin maneesi ei ehkä synnytä taideimpulsseja. Sen sijaan se säteilee negatiivisesti koko lähitienooseen, joka kärsii dynamiikan puutteesta. Ei tärvelty maneesi ole yksin tähän syyllinen, mutta sen ottaminen uuteen käyttöön – muuttaminen taas generatiiviseksi – voisi vaikuttaa laajalti muuttuviin ja uutta ilmettä hakeviin Kaartinkaupungin ja Punavuoren kaupunginosiin. 

Monumentin sairastumisia ja tervehtymisiä tapahtuu kaikkialla: Lapinlahti Helsingissä, Pikonlinna Tampereen lähellä Kangasalla, Kakola Turussa. Kirkonkylissä on kivisiä viljavarastoja, vanhoja kunnantaloja ja joskus koristeellisia rautatieasemia, kukin omassa ruususen unessaan. 

Kaupungin arkkitehtuuri ilmestyi englanniksi Peter Eisenmanin esipuhein 1980-luvun alussa nimellä The Architecture of the City. Klassikon käännös oli osa postmodernistisesta arkkitehtuurista ja historiallisen kaupunkimuodon paluusta tuolloin käytyä keskustelua. Melko vähälle huomiolle on jäänyt se, että Rossin ajattelussa monumentti voi olla muutakin kuin komea rakennus tai merkittävä julkinen kaupunkitila. Tapahtumakin voi olla monumentti! 

Rion karnevaali on varmasti tunnetuin esimerkki toistuvasta tapahtumasta, joka kokoaa kaupunkilaiset yhteen, synnyttää yhteisiä kokemuksia ja tuo näkyvyyttä ja mainetta. Se on uutta luova kaupungin muutoksen veturi, generatiivinen monumentti. Karnevaalin pitkä historia kulminoitui vuonna 1984, jolloin avautui arkkitehti Oscar Niemeyerin suunnittelema Sambadrome, 700 metriä pitkä katsomoksi muutettu katuosuus. Karnevaalista oli kasvanut monumenttirakennus. Sittemmin populaarin karnevaalin muuttuminen maksulliseksi spektaakkeliksi on herättänyt kritiikkiä, ja tapahtumat ovat osittain palanneet eri puolille suurkaupungin katuja. Toisaalta Sambadromea edelleen laajennettiin Niemeyerin näkemyksen mukaisesti vuonna 2012. Kaupunki elää, usein kiistojen kautta. 

Helsingissä arkkitehti Roy Mänttärin Huvila-teltta on mainio esimerkki tapahtuman näkyvyydestä ja vaikutuksesta. Juhlaviikkojen konserttipaikaksi vuonna 1995 ensimmäisen kerran pystytetty lennokas teltta toimii urbaanin kulttuuritapahtuman vuotuisena symbolina edelleen. Teltta ja sen rakenteet on kertaalleen uudistettu vuonna 2005. Se on kevyt, värikäs, rento ja tilapäinen. Onko Huvila-teltta samalla monumentaalinen? 

Palataan vielä Aldo Rossiin. Venetsian koulukunta on yksi typomorfologisen kaupunkianalyysin suuntaus (Moudon 1994). Rossin ajattelun taustalla on koko joukko muita arkkitehti-tutkijoita, muun muassa Saverio Muratori ja Gianfranco Caniggia. Italialaisen typomorfologian perusideoihin kuuluu se, että kaupungeissa suhteellisen pysyviä ovat tilojen, niiden käyttöjen ja ihmisten tiloille ja omalle tekemiselleen antamien merkitysten väliset suhteet, ei niinkään fyysiset rakennukset. Rakennuksilla ja julkisilla tiloilla on pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mutta vain suhteessa kaupunkilaisten toimintaan, kaupunkielämään. Kaupunkitalon seiniä voidaan siirrellä ja ikkunoita avata ja muurata umpeen, mutta sen tyyppi, asukkaiden tapa elää, pysyy. 

Muuttuva kaupunki – tapahtumineen ja tapahtumattomuuksineen, tiloineen ja taloineen – on kaikkien meidän yhteinen teos, oeuvre (Lefebvre 1991). Pikkukaupungeissa ja kirkonkylissä asukkaiden aktiivinen rooli tilan tuottajina saattaa olla helpommin näkyvillä kuin vanhoissa ja suurissa kaupungeissa. Someron Badding-pysäkki (Seppo Manninen ja Heikki Paakkanen 2015) on näkyvä kulttuurimuisto ja omanlaisensa monumentti pienen kaupungin pääraitilla. Usein Badding-pysäkillä näkee kaupunkilaisia istumassa tai ottamassa selfien – nykykaupungin oman ja yhteisen postikortin. 

Monumentti-sanan taustalla on latinan verbi monere: muistuttaa jostakin. Alkujaan monumentteja olivat merkkihenkilöiden tärkeydestä muistuttavat hautamuistomerkit. Mutta eikö tässä alkuperäisessä mielessä jokainen selfie, jokainen postikortti ja jokainen merkityksellinen valokuva ole monumentti? 

Kirjallisuus

Betsky, Aaron (2018). Making the bones dance. Architect. 

Lefebvre, Henri (1991). The Social Production of Space. Blackwell.

Moudon, Anne Vernez (1994). Typomorphology. Teoksessa Frank, Karen A. & Schneekloth, Lynda H. (toim), Ordering Space: Types in Architecture and Design. Van Nostrand Reinhold.

Rossi, Aldo (1982). The Architecture of the City. MIT Press. 

Who are Bernd and Hilla Becher? Nettiartikkeli Tate-museon sivuilla.

***  

Kiitokset viime hetken kommenteista Susanna Ånäsille ja Panu Savolaiselle. 

Wiki Loves Monuments -kilpailun taustalla on Hollannin termi rijksmonument, joka tarkoittaa kansallisesti arvokasta suojeltua rakennusta tai kulttuuriperintökohdetta. Suomessa rakennussuojelulailla suojellut rakennukset, muinaismuistokohteet ja arvokkaat rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY-listaus) muodostavat vastaavan kokonaisuuden.